keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Paluu juurille!
Olin kokonaista 10 vuotta koskematta klassiseen kitaraan. Tänä aikana kitarani kansi oli haljennut kahdesta kohtaa, joten mielessä pyöri uuden kitaran hankkiminen. Koska kuitenkin korjaan mieluummin vanhaa kuin ostan uutta, sain selville, että kitaraan voi vaihtaa pelkästään kannen.
Eri vaiheittein jälkeen päädyin vaihdattamaan kannen kitaran alkuperäisellä rakentajalla Heikki Juvosella, joka asuu Kokkolassa.

Rohkeasti uuden kitaran kansimateriaaliksi valittiin suomalainen kuusi yleisesti käytetyn alppikuusen sijaan. Suomessa kasvavien kuusien ongelma on liian suuri vuosikasvu, jolloin puun syytiheys on liian suuri. Tämä kyseinen kitaraani tuleva sieviläinen kuusi on kuitenkin ollut kuivamassa Heikin verstaalla vuodesta 1995 lähtien, joten se on aika kuivaa ja kevyttä. Alppikuusi kasvaa vuodessa vähemmän, jolloin syiden tiheys on huomattavasti suurempi.
Mitä tiheäsyisempää kansipuu on, sen parempi. Silloin puu on kestävämpää, jolloin siitä voidaan tehdä ohuempi siten, että kansi kestää kielien aiheuttaman kovan vedon tallaan. Mitä ohuempi kitaran kansi on, sitä kevyempi sen rakenne ja sitä paremmin se soi.

Nyt uusi kansi on ollut 2.5 kuukautta ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Kuusihan vaatii avautuakseen pari vuotta, mutta jo kahdessa kuukaudessa ääni on parantunut paljon. Jotenkin olen kuulevinani kitarasta suomalaisen metsän äänen. Sanoihan Pehr Henrik Nordgrenkin, että 'metsässä soi f'.

Kitaran kannen uusimisen myötä soittoinnostus on virinnyt. Oikeastaan se virisi jo ennen kitaran kannen uusimista. On kitaraohjelmistoa, mistä pidän todella paljon. Ennen kaikkea Etelä-Amerikassa sävelletty musiikki miellyttää korvaani. A. Barrios ja Manuel M. Ponce ovat suosikkejani. Heidän musiikissaan kuuluu tietysti mantereelle tyypilliset musiikilliset piirteet, esim. harmonian osalta. Kun se yhdistetään hienosti klassiseen musiikkiin, on kuulokuva kertakaikkiaan mainion kuuloista. Tässä yksi teos Poncelta, jonka aikoinaan itsekin opettelin: Variaatiot Folia -teemasta ja fuuga, Marcni Dyllan soittamana.
https://www.youtube.com/watch?v=5EbE_JYZ7xE

Soittamisella on ihmeellisiä vaikutuksia. Kun uppoutuu johonkin asiaan niin totaalisesti kuin soittamistapahtuma on, tulee rauhallinen olo. Jaksaa keskittyä. Mieli rauhoittuu ja kiireen tuntu kaikkoaa täysin. Sormista tulee joustavat. Määrätietoisuus kasvaa, kun sormien pitää kertakaikkiaan ehtiä joskus hyvinkin nopeasti toiseen asentoon - on vain lujasti tehtävä töitä ja päätettävä, että niiden on kerta kaikkiaan ehdittävä sinne.


keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Jyrki Immonen muistelee:

Minä ja musiikkiopisto

Minun ja musiikkiopiston yhdessä kulkemamme taival alkaa 1970-luvun alusta. Muistini mukaan olin n. 12-13 vuotias kun pyrin opistoon. Tuota ennen kävin yksityisesti pianotunneilla Elvi Buchertilla, jonka kuolema sitten keskeytti tunnit. Viimeisillä pianotunneillaan Elvi kehotti oppilaitaan pyrkimään musiikkiopistoon.

 Pääsykokeessa oli muistaakseni vain koesoitto. En muista enää minkä kappaleen esitin. Sen kyllä muistan, että pääsykoeraadissa olivat ainakin kanttori Ilmo Haario ja opettaja Otto Poutiainen. Luulen, että Elvi oli jättänyt heille testamenttinsa määräyksen ottaa entiset oppilaansa opistoon, koska minäkin pääsin sisään!

Opisto oli tuolloin jo lähes 10 vuotias. Aluksi se oli toiminut eri kouluissa, mutta pyrkiessäni se oli jo muuttanut tänne kansalaisopiston siipirakennuksen 1. kerrokseen. Luokat ja opettajainhuone olivat pieniä koppeja. Nykyinen kamarimusiikkisali oli jaettu moneksi pieneksi luokaksi ja nykyään Jannen luokkana oleva tila ja sen vieressä sijaitseva pieni toimistohuone olivat juhlasalina. Nykyinen alakerran soitinvarastokoppi toimi silloin kansliana.

Ensimmäinen musiikkiopiston pianonsoitonopettajani oli temperamenttinen espanjalainen mies Casiano Paredes ja tunnit olivat 3 oppilaan ryhmätunteja. En muista mikä oli oppitunnin kesto, mutta sen muistan, että sain soittaa erittäin vähän (en tiedä johtuiko se siitä, että olin niin hyvä vai niin huono). Tuntui, että muut saivat soittaa paljon enemmän. Tosin kun olin aika laiska harjoittelija ja ujoluonteinenkin, niin tykkäsin kyllä ihan vain istuskella ja kuunnella muiden soittoa.

Säveltapailun ja teorian opetus,siis uusin termein musiikin perusteiden opetus, otti myös ensiaskeleitaan. Opettaja Paredes opetti säveltapailua espanjalaisilla nuottinimillä, jotka muistuttavat kyllä meidän laulunimiämme do, re, mi, mutta ovat siis absoluuttisia nuottien nimiä eikä solfaaminen siis ollut relatiivista säveltapailua niinkuin esim. Kodaly-systeemissä. Opetus meni näin ollen meiltä oppilailta aika lailla yli hilseen ja se jäikin lyhytaikaiseksi kokeiluksi.

Pääsin sitten ihan yksikseni soittotunneille ja opettajakseni sain japanilaisen Hideaki Komiyan, jota kutsuttiin tuttavallisesti Akiksi. Hän oli ja on taitava ja monipuolinen muusikko, joka johti myös aktiivista Varkauden orkesteria. Hän rohkaisi minua sitten pyrkimään Sibelius-Akatemiaan ja preppasi pianotuntien lisäksi myös säveltapailu- ja teoriatunneilla yksityisesti ja ilman eri maksua.

Tämän jälkeen yhteinen taipaleemme musiikkiopiston kanssa keskeytyi 9 vuodeksi. Kun palasin perheineni Varkauteen v. 1987 sain vakityöni lisäksi toimia myös pianonsoiton tuntiopettajana musiikkiopistossa. Opisto oli tällä välin muuttanut kauniisti saneeratuun entiseen postin kiinteistöön Wahlinkadulla, jossa se sitten toimikin lähes 20 vuotta.Opistossa olivat opettajina jo ainakin Eija, Leena, Helli, Jussi, ja Erkki. Pieksämäen toimipiste oli vielä silloin minulle aika tuntematon paikka, mutta varmaankin siellä olivat jo Aili ja liekö Jyrkikin töissä. Pian joukkoon liittyi myös Anna-Elina ja Georgikin hieman myöhemmin. Vuonna 1988 minun piti mennä siviilipalvekukseen, jonka sain suorittaa musiikkiopistossa Leenan äitiysloman sijaisena sekä toimisto- ja talonmiehen töitä tehden. Minun ja musiikkiopiston yhteiselämässä seurasi sitten muutama hiljaiselon vuosi, tosin joidenkin opettajien kanssa tehtiin jos jonkinlaista projektia ja produktiota, pääasiassa teatterilla ja seurakunnassa. Ailin ja Anna-Elinan johtajakaudella 1995-1998 sain taas olla mukana opiston opettajakunnassa. Olin vuoden virkavapaalla omasta koulun päätyöstäni toimien opiston teorian- ja säveltapailun opettajana. Näistä vuosista on jäänyt mieleeni, että juhlittiin paljon yhdessä! Vietettiin syntymäpäiväjuhlia, pikkujouluja, karonkkoja. Aika usein juhlia pidettiin Anna-Elinan kotona. Pikkujouluissa ja muissa juhlissamme oli useasti mielenkiintoista ja hauskaa, itse suunniteltua ja esitettyä ohjelmaa niin, että jopa opettajien lapset viihtyivät niissä hyvin. Vuonna 1998 minulle koitti aika siirtyä musiikkiopiston rehtoriksi. Itse en olisi rohjennut hakea tehtävää, mutta kun Anna-Elina ja Eija sekä myös Satu vaimoni rohkaisivat tähän ratkaisuun ja kun samaan aikaan työni koulussa tuntui jo kovin kuluttavalta ja meluisalta, joten päätin rohkaistua hakemaan virkaa. Aloitin viivyttelemättä virkaan vaadittavat hallinto-opinnot, jotka sain valmiiksi aivan viime tipassa. Todistuksen sain muistaakseni päivää ennen hakuajan loppumista! Rehtoriajastani on parhaiten mielessäni hienot oppilaskonsertit tunnelmallisissa saleissamme sekä Varkaudessa että Pieksämäellä. Lähes aina liikutuin kuunnellessani oppilaiden erinomaisia esityksiä. Erityisesti lukukausien päätöskonserteissa koin erityisen vahvasti työmme tärkeän merkityksen ja totesin vuosi toisensa perään opettajien ammattitaidon ja työlleen antautumisen. Kaikkien ihanien muistojen kertominen veisi hyvinkin koko illan, joten säästän teidät nyt siltä. Nyttemmin ovat tiemme, siis minun ja musiikkiopiston, ajautuneet hieman erilleen, mutta yhä edelleen seuraan mielenkiinnolla musiikkiopiston toimintaa ja kuuntelen oppilasesityksiä, silloin kun se on mahdollista ja teen aina mielelläni yhteistyötä musiikkiopistolaisten kanssa, josta olenkin jo saanut nauttia kuorojeni erinomaisten säestäjäpianistien työn myötä! Musiikkiopisto on kulkenut rinnallani siis lähes koko elämäni ajan! Se on rikastuttanut minun ja toivottavasti myös lukemattomien ihmisten elämää! Toivotan musiikkiopistolle turvattua ja menestyksekästä tulevaisuutta ja ehdotan, että nostamme sille maljan ja kajautamme kolminkertaisen eläköön- huudon! ELÄKÖÖN, ELÄKÖÖN, ELÄKÖÖN!

maanantai 17. joulukuuta 2012

Johann Sebastian Bachin musiikista
Minulle musiikin suurin nimi on ollut aina otsikon säveltäjä. Muistan kokeneeni vavisuttavan tunnekuohun kuultuani Bachin Toccata ja Fuuga d-mollin Oulun tuomiokirkossa ollessani toisella luokalla koulumme vieraillessa kirkossa. En oikein tiennyt, mitä tapahtui, koin vain hirvittävän tunnekuohun, itkusta iloon, 8 –vuotiaana. Sen jälkeen olen kuunnellut Bachin musiikkia.
Vaikutus tuntuu yhä samanlaisena kuin silloinkin. On käsittämätöntä, että lähes jokainen hänen teoksensa virittää tunteille otollisen olotilan. Musiikissahan on paljon keskusteltu aina siitä, että se herättää kuulijoissaan tunteita. On kuitenkin niin, että jokaisessa vastaanottajassa syntyy erilainen tunne. Musiikin tutkijat ovat viisaasti puhuneet sellaisesta, että musiikki luo kuulijaan olotilan, joka on otollinen tunteiden kokemiseen. Se on mielestäni viisaammin sanottu, koska jokainen kuulija kokee musiikin erilaisesti, mutta kokee kuitenkin. Bachin aikaan musiikissa puhuttiin affektiopista eli musiikilla pyrittiin herättämään tietty tunne ihmisessä. Tämän Bachin musiikki ainakin minun kohdallani toteuttaa erinomaisesti.
Bachin musiikissa ei juurikaan ole mieleen jääviä melodioita, kuten romantiikan musiikissa. Sen harmoniat ovat myös monimutkaisia nykyajan ihmiskorvalle. On hyvä hieman perehtyä sävellystyöhön ja sen työkaluihin sekä Bachin työskentelytapaan hänen säveltäessään. Teoria on menetelmä, jolla säveltäjä työstää keksimäänsä melodiaa tai sävelaihetta. Bachin aikaan näitä olivat esim. inversio, rapukäännös. Periaatteessa teoriaa voidaan verrata vaikka puutöissä tarvittaviin työkaluihin. Jos haluaa tehdä jalkalistoja, tarvitsee mittanauhan, sahan ja joitakin muita työkaluja. Niiden avulla sitten tehdään listat valmiiksi ja kiinnitetään paikoilleen. Bach oli mestari tässä musiikin työstämisessä. Tutkijat ovat löytäneet hänen luonnoksiaan fuugan säveltämisprosessista.
Hän keksii parin mitan pituisen teeman. Sitäkin hän on usein jo työstänyt paljon, ennen kuin alkaa testaamaan keksimäänsä teemaa. Hän tekee sille vastaäänen, inversion, rapukäännöksen yms, jos se on duurissa, pitää sen kuulostaa hyvältä myös molliversiona ja päinvastoin. Esimerkki, jonka itse näin opiskellessani musiikkitiedettä, oli hyvin paljastava. Hän oli työstänyt teemaa monta sivua, kunnes totesi, että teema ei ollut riittävän hyvä, että siitä olisi saanut kokonaisen kappaleen. Vaikka teema kuulosti hyvältä, niin se ei ollut sellainen, josta olisi saanut kokonaisen fuugan. Samankaltaisia säveltäjiä (työstävät lyhyestä teemasta esim. sinfonian) ovat mm. Sibelius ja Beethoven. Heille melodiat eivät tule itsestään ja luonnostaan, vaan he työskentelevät valtavasti parin lyhyen aiheen parissa, josta säveltäjän käytössä olevien työkalujen avulla tekevät kokonaisen sinfonian. Esimerkiksi Sibeliuksen vaivattomalta kuulostavat tunnetut sävellykset ovat usein vaatineet satojen, jopa tuhansien tuntien valtavan työskentelyn. Kymmenet luonnokset päätyvät roskakoriin ja kyllähän sitä ilolientäkin on ilmeisesti jonkun verran kulunut. Osaltani uskon, että kova työ sävellyksen eteen tekee siitä kuuntelua kestävämmän kuin sellaisesta, joka on sävelletty nopeammin. Nopealla säveltäjällä tarkoitan esim. Schumannia, jolle kauniit melodiat tulivat kuin itsestään.
Bachin musiikin suosikkiesittäjäni on pianisti Glenn Gould. Hän ei käytä soittaessaan pedaalia, jolloin soitto kuulostaa selkeämmältä ja ilmavammalta. Bachin elinaikanakaan ei pedaalia ollut käytössä, joten miksi käyttää sitä nykyäänkään kun hänen musiikkiaan soitetaan? Puhun jalkapedaalista, jonka avulla äänet jäävät soimaan, vaikka sormi nostetaan koskettimelta pois. Gould oli omalaatuinen nero ja perehtynyt syvällisesti Bachin musiikkiin.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Fender vai Gibson
Tätä ikuisuuskysymystä pohtivat kitaristit ympäri maailman: kumpi on minulle parempi?
Fenderillä on kaksi suosittua mallia: Stratocaster ja Telecaster. Ensinmainittu on varmasti kitaroista monipuolisin, kolmen mikrofoninsa ja käytännössäkin toimivan vibrakampensa takia. Telecaster on yksinkertainen malli, niistä kuuluisin on kahdesta yksikelaisesta mikistä koostuva malli. Itselläni on yli 20 vuotta vuoden 1976 deluxe, jossa oli 2 kpl kaksikelaisia mikrofoneja. Kitarassa oli erinomainen soundi, mutta pari asiaa alkoi vuosien varrella häiritsemään siinä määrin,että aloin harkitsemaan soittimen vaihtoa.
Laitoin Fenderin myyntiin ja ostaja sille löytyi sangen pian. Olin aina haaveillut Gibsonin Les Paulista ja heti myytyäni kitaran menin Helsingin deluxe musiciin kokeilemaan Les Paul mallisia kitaroita. Siellä oli 6 kpl Les Paul Standard kitaroita, joista kokeiltuani kaikkia valitsin lopulta tämän yksilön.


Tämä on malli, jossa on 50 -luvun Les Paulin kaulaprofiili. Se on hiukan tavallista leveämpi ja kenties hieman pyöristetympi (paksumpi) kuin nykyinen malli. Tämä sopii iän myötä levenneille sormilleni erittäin hyvin, sormilla on riittävästi tilaa otelaudalla. Äkäisen soundin antavat 2 kpl burstbucker pro humbuckereita. Hurinaa ja ylimääräistä häiriötä niistä ei tule. Ääni soi tasaisesti joka kieleltä, myös 1- kielen nauhavälit 12 nauhan yläpuolelta antavat täyteläisen soundin. Yhdistelemällä mikrofonien balanssia mikofonivalitseman ollessa keskiasennolla antavat mahdollisuuden monipuoliseen äänenmuokkaukseen pelkästään kitaran volumen ja tonen säätimillä soiton aikana. Fenderissä nuo kaikki säätimet olivat hiukan selllaisia on-off -tyyppisiä, oli laitettava kaikki täysille ja hoidettava äänenvärin säätäminen pedaaleilla tai suoraan vahvistimesta.

Soitettavuus on ensiluokkaista. Painetut äänet soivat lähes yhtä hyvin kuin vapaat kielet. 10-46, jota Gibson tähän soittimeen on todellakin erinomainen valinta. Kielissä on sopiva vastus sormille olematta kuitenkaan liian vaikeasti soitettava. Löysempi kielisatsi veisi paljon soundista pois, 11-52 satsi on varmaan vielä hyvä valinta. Virityskoneisto toimii varmasti ja täsmällisesti - siinä ei ole minkäänlaista klappia, kun viritysnuppia kääntää. Les Paulhan on yksi ainoita malleja, joissa kaula on liimattu koppaan eikä pultattu kuten monissa muissa kitaramalleissa.

Kaiken kaikkiaan huomaa,että Les Paul on tehty soittajalle. Mielestäni tämä on soitin, joka sopii kaikkiin musiikkityyleihin ja säännöllisesti huollettuna palvelee isältä pojalle. Oma mallini on vuodelta 2008, jossa koppaan on porattu reikiä kitaran painon vähentämiseksi. Olen kokeillut vain paria vanhempaa Les Paulia, joiden paino on yli 5 kg. Se alkaa pitempään harjoitellessa koskemaan jo olkapäähän Näillä porauksilla kitaran paino on saatu alle 4 kg. Sekä seisaaltaan soitettaessa että istualtaan kitaran paino jakautuu todella tasaisesti, mikä ennenstään parantaa soitettavuutta. Itse en ole huomannut mitään soundieroa tämän uuden ja vanhemman välillä.

Tässä vielä tositoimissa tämä kitara, soitettu Victoria 20112 vahvistimen kautta. Taustalla midibändi läppäriltä

torstai 8. marraskuuta 2012

Perusbändikokoonpanon tuomia haasteita

Eri kevyen musiikin lajien esityksissä käytetään erilaisia soitinkokoonpanoja. Perinteinen rock-yhtye koostuu yleensä seuraavasti: solisti, komppikitara, soolokitara, rummut, basso. Joskus bändissä on vain yksi kitaristi, jolloin hänen tulee 'täyttää tilaa' yksinään. Pienempi kokoonpano tarjoaa soittajille enemmän mahdollisuuksia olla äänessä, mutta toisaalta rajoittaa bändin mahdollisuuksia vaihtaa omaa soundiaan. Kokoonpano, jossa toinen kitara korvataan koskettimilla (syntikalla) on jo huomattavasti monipuolisempi eri musiikkityylien esittämiseen.

Tällä hetkellä opistossa toimii bändi, joka on koottu itsenäisyyspäivän juhlan konserttia varten. Sen kokoonpano on perinteinen: laulusolisti, 2 kitaraa, rummut ja basso. Esitettävä ohjelmisto koostuu monesta eri tyylisestä musiikista: vanhoja laulelmia sota-ajalta, pari tangoa, iskelmiä eri vuosikymmeniltä, pop- ja rock- kappaleita. Nuo viimeksimainitut on helppo sovittaa, koska kootun bändin kokoonpano on niille soittimistonsa puolesta sopiva. Sen sijaan paljon tekemistä on tangoissa ja iskelmissä. Niissä on alunperin isot orkesterit, jossa voi olla mukana isokin puhallinsektio, jousisoittimia, haitari ja piano. Ne soittavat yleensä alku- ja välisoitot. Tuollaisen moniäänisen kokonaisuuden sovittaminen ja korvaaminen yhdellä sähkökitaralla on aika haastava tehtävä.