Johann Sebastian Bachin musiikista

Minulle musiikin suurin nimi on ollut aina otsikon säveltäjä. Muistan kokeneeni vavisuttavan tunnekuohun kuultuani Bachin Toccata ja Fuuga d-mollin Oulun tuomiokirkossa ollessani toisella luokalla koulumme vieraillessa kirkossa. En oikein tiennyt, mitä tapahtui, koin vain hirvittävän tunnekuohun, itkusta iloon, 8 –vuotiaana. Sen jälkeen olen kuunnellut Bachin musiikkia.

Vaikutus tuntuu yhä samanlaisena kuin silloinkin. On käsittämätöntä, että lähes jokainen hänen teoksensa virittää tunteille otollisen olotilan. Musiikissahan on paljon keskusteltu aina siitä, että se herättää kuulijoissaan tunteita. On kuitenkin niin, että jokaisessa vastaanottajassa syntyy erilainen tunne. Musiikin tutkijat ovat viisaasti puhuneet sellaisesta, että musiikki luo kuulijaan olotilan, joka on otollinen tunteiden kokemiseen. Se on mielestäni viisaammin sanottu, koska jokainen kuulija kokee musiikin erilaisesti, mutta kokee kuitenkin. Bachin aikaan musiikissa puhuttiin affektiopista eli musiikilla pyrittiin herättämään tietty tunne ihmisessä. Tämän Bachin musiikki ainakin minun kohdallani toteuttaa erinomaisesti.

Bachin musiikissa ei juurikaan ole mieleen jääviä melodioita, kuten romantiikan musiikissa. Sen harmoniat ovat myös monimutkaisia nykyajan ihmiskorvalle. On hyvä hieman perehtyä sävellystyöhön ja sen työkaluihin sekä Bachin työskentelytapaan hänen säveltäessään. Teoria on menetelmä, jolla säveltäjä työstää keksimäänsä melodiaa tai sävelaihetta. Bachin aikaan näitä olivat esim. inversio, rapukäännös. Periaatteessa teoriaa voidaan verrata vaikka puutöissä tarvittaviin työkaluihin. Jos haluaa tehdä jalkalistoja, tarvitsee mittanauhan, sahan ja joitakin muita työkaluja. Niiden avulla sitten tehdään listat valmiiksi ja kiinnitetään paikoilleen. Bach oli mestari tässä musiikin työstämisessä. Tutkijat ovat löytäneet hänen luonnoksiaan fuugan säveltämisprosessista.

Hän keksii parin mitan pituisen teeman. Sitäkin hän on usein jo työstänyt paljon, ennen kuin alkaa testaamaan keksimäänsä teemaa. Hän tekee sille vastaäänen, inversion, rapukäännöksen yms, jos se on duurissa, pitää sen kuulostaa hyvältä myös molliversiona ja päinvastoin. Esimerkki, jonka itse näin opiskellessani musiikkitiedettä, oli hyvin paljastava. Hän oli työstänyt teemaa monta sivua, kunnes totesi, että teema ei ollut riittävän hyvä, että siitä olisi saanut kokonaisen kappaleen. Vaikka teema kuulosti hyvältä, niin se ei ollut sellainen, josta olisi saanut kokonaisen fuugan. Samankaltaisia säveltäjiä (työstävät lyhyestä teemasta esim. sinfonian) ovat mm. Sibelius ja Beethoven. Heille melodiat eivät tule itsestään ja luonnostaan, vaan he työskentelevät valtavasti parin lyhyen aiheen parissa, josta säveltäjän käytössä olevien työkalujen avulla tekevät kokonaisen sinfonian. Esimerkiksi Sibeliuksen vaivattomalta kuulostavat tunnetut sävellykset ovat usein vaatineet satojen, jopa tuhansien tuntien valtavan työskentelyn. Kymmenet luonnokset päätyvät roskakoriin ja kyllähän sitä ilolientäkin on ilmeisesti jonkun verran kulunut. Osaltani uskon, että kova työ sävellyksen eteen tekee siitä kuuntelua kestävämmän kuin sellaisesta, joka on sävelletty nopeammin. Nopealla säveltäjällä tarkoitan esim. Schumannia, jolle kauniit melodiat tulivat kuin itsestään.

Bachin musiikin suosikkiesittäjäni on pianisti Glenn Gould. Hän ei käytä soittaessaan pedaalia, jolloin soitto kuulostaa selkeämmältä ja ilmavammalta. Bachin elinaikanakaan ei pedaalia ollut käytössä, joten miksi käyttää sitä nykyäänkään kun hänen musiikkiaan soitetaan? Puhun jalkapedaalista, jonka avulla äänet jäävät soimaan, vaikka sormi nostetaan koskettimelta pois. Gould oli omalaatuinen nero ja perehtynyt syvällisesti Bachin musiikkiin.